Esko Kaarna
 
29.1.2005
 
Vantaan Rotaryklubin historiaa
 

(Teksti on pohjateksti klubin 40-vuotisjuhlassa esitetylle historiikille; sitä informatiivisempi)

Rotaryliikkeen varsinainen eteneminen Suomessa alkoi välittömästi jatkosodan päätyttyä. Ennen talvisotaa maahan oli vuodesta 1926 alkaen perustettu yhteensä kahdeksan rotaryklubia. Vuosina 1945–1949 perustettujen klubien määrä oli jo 42. Seuraavalta vuosikymmeneltä alkaen maassa elettiin voimakkaan kehityksen aikaa. Rotaryliike seurasi tämän kehityksen mukana. 1960-luvun loppuun mennessä uusia klubeja syntyi yhteensä 114. Vuonna 1966 RI:n hallituksen jäsen, lääkintöneuvos Jouko Huttunen analysoi räjähdysmäiseksi luonnehditun kasvun syitä seuraavasti: ”Sodanjälkeisessä perin aineellistuneessa ilmapiirissä … ihmisellä oli voimakas tarve saada jotakin, millä tasapainottaa kaikkea sitä, minkä sota oli hävittänyt hänen sydämestään ja sielustaan. … halusimme kiihkeästi tehdä jotakin paremman tulevaisuuden ja paremman maailman puolesta, ja rotaryssa me löysimme valmiiksi rakennetun organisaation, … järjestön, jonka perustana oli epäitsekäs palvelu ja joka tunnusti kaiken hyödyllisen työn arvon ja näki ystävyydessä niin ihmisten kuin kansojenkin välisen suhteiden varmemman perustan.” Vantaan Rotaryklubin perustaminen vuonna 1963 osui tähän parhaimpaan nousukauteen. 

Rotaryliike tuli Suomeen Ruotsista. Ruotsista tuli myös aloite oman klubimme perustamiseksi. Tosin Keravan klubissa oli jo vuodesta 1958 lähtien keskusteltu klubin perustamisesta Helsingin maalaiskuntaan, mutta suunnitelmat siltä suunnalta eivät koskaan johtaneet konkreettisiin toimenpiteisiin. 

Helsingin maalaiskunnan ruotsalaisen ystävyyskunnan Huddingen rotaryklubin presidentti Olle Ebbinhaus oli vuonna 1962 havainnut, että kunnan pohjoismaisista ystävyyskunnista Helsingin maalaiskunnassa ei vielä ollut rotaryklubia. Täydentääkseen oman klubinsa ystävyysklubiverkostoa hän otti yhteyden suomalaiseen piirigovernor Viljaseen, joka lämmettyään asialle antoi vastaperustetun Pohjois-Helsingin Rotaryklubin presidentti Olli Vikstedtille tehtäväksi selvittää mahdollisuudet perustaa rotaryklubi Helsingin maalaiskuntaan. Pohjois-Helsingin klubin taholta otettiin Helsingin maalaiskunnassa yhteys joihinkin uuden rotaryklubin perustamisesta kiinnostuneisiin henkilöihin. Heistä muodostettiin kuusihenkinen toimikunta tutkimaan suunnitellun klubin toimintamahdollisuuksia sekä suunnittelemaan sen kokoonpanoa perustamisvaiheessa. Puheenjohtajaksi tuli diplomi-insinööri Teijo Wesamaa, josta tuli myös Vantaan Rotaryklubin ensimmäinen presidentti.  Toimikunta löysi riittävät edellytykset klubin perustamiselle. 

Klubin perustava kokous pidettiin hotelli Olympian kabinetissa Helsingissä 29. päivänä lokakuuta 1963. Perustajajäsenten luettelossa oli yhteensä 27 nimeä. Kolmannes jäsenistä oli koulutukseltaan diplomi-insinööri tai insinööri. Mukaan mahtui myös kolme ekonomia, kaksi maatalous-metsätieteiden tohtoria, kaksi pankinjohtajaa, joista ainakin toinen oli juristi, johtajaopettaja, hammaslääkäri, apteekkari, taidemaalari, säveltäjä ja tilanhoitaja. Loppujen viiden jäsenen ammattinimikkeeksi oli merkitty toimitusjohtaja tai johtaja. Nuorin perustajajäsenistä oli 25- ja vanhin 58-vuotias. Keski-iäksi muodostui 43 vuotta. Klubin nimi ja aivan erityisesti siihen tuleva paikannimi oli tuottanut valmistelevalle toimikunnalle paljon päänvaivaa. Työnimenä toimikunta oli käyttänyt muotoa ”Helsingin maalaiskunta/Helsinge kommun Rotary Club”. Perustavassa kokouksessa tuli esille useita muitakin ehdotuksia, joista ”Vantaan Rotaryklubi – Vanda Rotaryklubb” sai lopulta suurimman kannatuksen. 

Rotary Internationalin jäseneksi klubi hyväksyttiin kuitenkin vasta 5. päivänä helmikuuta 1965. Pääasiallinen syy viivästymiseen oli perustamishankkeen käynnistämä ja aikaa vienyt Helsingin alueen rotaryklubien aluerajojen hankala tarkistamisprosessi (tuolloin jokaisella klubilla tuli olla omat tarkoin määrätyt rajansa), mutta odotusaikaa pidensivät osaltaan myös hakemusasiakirjojen pienten epätarkkuuksien korjaaminen sekä alueluovutusasiakirjojen mystinen katoaminen syksyllä 1964. Hyväksymispäätöksen saavuttua Sulo Kosusen sanoin ”arki muuttui juhlaksi”.

Charter-juhla vietettiin 10. päivänä huhtikuuta 1965 Kulosaaren Casinolla. Arvovaltaiseen kutsuvierasjoukkoon kuuluivat rotarypiirin korkein johto, klubin ”kummi-isä” Olli Vikstedt, kymmenen muun, mm. Huddingen, rotaryklubin edustajat sekä Helsingin maalaiskunnan kunnanjohtaja Lauri Lairala. Juhlan kohokohtana oli luonnollisesti piirigovernor Veikko Korttilan velvoittavin saatesanoin ja onnentoivotuksin suorittama Charter-kirjan juhlallinen luovutus. Vastauspuheessaan klubin presidentti Tauno Markkula vakuutti, että Vantaan Rotaryklubi ”käsittää täysin sen vastuun, mikä liittyy tämän arvokkaan asiapaperin vastaanottamiseen ja hallussapitoon. Klubi tulee omalta osaltaan ja mahdollisuuksiensa mukaan vaalimaan ja edistämään rotaryaatetta omalla toimialallaan.” Tähän vakuutukseen sisältyneeseen haasteeseen klubi on ymmärtääkseni vastannut neljän vuosikymmenen ajan tunnustuksen ansaitsevalla tavalla.

Klubin toiminta käynnistyi välittömästi perustamiskokouksen jälkeen. Säännölliset viikkokokoukset pidettiin vuoteen 1969 asti Helsingissä ravintola Sillankorvassa, koska laajan maalaiskunnan alueelta ei löytynyt yhteyksien kannalta sopivaa kokouspaikkaa. Vuodesta 1986 lähtien klubi on kokoontunut Tikkurilassa Ravintola Chicissä, joka on kokouspaikkana järjestyksessä seitsemäs. Kokouspaikkoina näiden kahden väliin sijoittuvat järjestyksessä Helsingin lentoaseman ravintola sekä ravintolat Calypso ja Henrikki, Hotelli Rantasipi Airport ja ravintola Pingviini. Klubin historiassa ei liene, aivan alkuvuosia lukuun ottamatta, yhtään ainutta vuotta, jonka aikana ei olisi käyty syystä tai toisesta keskustelua kokouspaikan vaihtamisesta. Lopullisen sysäyksen nykyiseen kokouspaikkaan siirtymiseksi antoi marraskuussa 1985 hallitukselle osoitettu kirje, joka alkoi seuraavasti: ”Vaikka klubimme tunnussäveleksi kohtapuoleen sopisi sävelmä ’Mustalaiseks olen syntynyt, koditonna kuljeskelen nyt …’, rohkenemme ehdottaa jälleen kerran kokoontumispaikan vaihtoa”. Kirjeen oli allekirjoittanut yhteensä 21 klubin jäsentä. Kokouspaikka vaihtuikin kesällä 1986 nykyiseen, mutta keskustelu paikan vaihtamisesta on jatkunut koko ajan ja jatkuu yhä.

Kokouspaikan siirtyessä kesällä 1969 Helsingistä oman kunnan alueelle, lentoaseman ravintolaan, klubin alkuperäinen kokouspäivä maanantai vaihtui nykyiseksi torstaiksi. Tämä tapahtui lähinnä Helsingin maalaiskunnan palveluksessa olevien sekä valtuuston istuntoihin osallistuvien toivomuksesta. Kokoontumisaika klo 17.00 on kuitenkin säilynyt samana alusta alkaen. Tosin vuonna 1968 pohdittiin sen aikaistamista puolella tunnilla ja syksyllä 1981 keskusteltiin sen muuttamisesta kesän ajaksi. Lähteet eivät kuitenkaan tue sitä, että pohdinnat olisivat johtaneet edes lyhytaikaisiin muutoksiin.

Viikkokokoukset muodostavat rotaryklubin toiminnan rungon. Kokouksen ohjelmaan sisältyy joko oman jäsenen tai vierailevan luennoitsijan pitämä esitys erikoisalaltaan, harrastuksestaan tai ajankohtaisesta aiheesta. Hyvin valmistelut esitykset palvelevat merkittävällä tavalla jäsenten täydennyskoulutusta kansalaisina ja yhteiskunnan vaikuttajina. Ne tekevät kokouksista myös mielenkiintoisia ja ylläpitävät siten korkeaa osallistumismotivaatiota. Niinpä rotaryvuoden viikkokokousohjelman laatimiseen on aina kiinnitetty suurta huomiota. 1970-luvulla ohjelmat laadittiin vaihdellen puolivuotiskaudeksi tai koko vuodeksi, mutta 1980-luvun alusta ne on suunniteltu pääsääntöisesti koko vuodeksi kerrallaan. Ohjelmakokonaisuudet on pystytty yleensä toteuttamaan sellaisinaan vähäisiä, lähinnä jäsenten työtilanteista johtuneita poikkeuksia lukuun ottamatta.  

Runsaan neljänkymmenen vuoden aikana klubilla on ollut yli 1900 viikkokokousta. Niissä kuulluista noin 1600 esitelmästä 1300 on ollut omien jäsenten pitämiä. Esitelmissä on käsitelty siporeksin valmistusta ja käyttöä, oppikirjanteon ongelmia, Jean Sibeliuksen elämää ja sävellystyötä, Haleyn komeettaa, ihmisen biologista kehitystä, sijoitusmarkkinoiden näkymiä, sotiemme taustoja, matkapurjehdusta merillä, Suomen energiahuoltoa, kaupan kansainvälistymistä, suomalaisten sukujuuria, islamin olemusta tai miksi kissat naukuvat maaliskuussa. Joskus asiapitoiset esitykset ovat sisältäneet keventäviäkin tiedonhelmiä, kuten esimerkiksi, että sieni on vesikasvi, varsinkin pesusieni. Mutta sitä ovat muutkin, koska ne kasvavat kuin sienet sateella ja juovat kuin sienet, mikä varmasti on mahdotonta ilman vettä (Erkki Reittilä 1971). Kesällä 1985 veljet oppivat, että kysymys ”muna vai kana” on oikeassa muodossaan ”muna vai sisilisko” (Bengt Westerling).  

Noin 300 vierailleen luennoitsijan joukkoon mahtuu lukuisia tunnettuja politiikan, talouselämän, kulttuurin ja tutkimuksen edustajia. Heitä ovat mm. Matti Aura, Erkki Harjama, Heikki Häiväoja, Eeva Joenpelto, Okko Kamu, Pentti Kaskipuro, Jussi Linnamo, Olavi Mattila, Aimo Pajunen, Hilkka Pietilä, Vilho Siivola ja Aulis Sallinen (ollut myös klubin jäsen). Kenraaliluutnantti A.E. Martola kertoi joulukuussa 1976 mieliin painuvalla tavalla valtiollisen itsenäistymisemme ja sen ratkaisuvuosien tapahtumista ja valtiollisesta tilanteesta. Erityisen järkyttävänä hän piti itsenäistymisen kallista hintaa – taistelua omia kansalaisia vastaan. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin tohtori Ele Alenius luonnehti Suomen asemaa kansainvälisen kylmän sodan puristuksessa. Tasaisesti nousevan keski-iän kriisissä sinnittelevä klubi sai vahvistusta itsetunnolleen, kun professori Pekka Huuhtanen vakuutti lokakuussa 2002 ikääntyvän työvoiman olevan arvossaan. Kiitettävästi klubiveljistö on osoittanut huomiota myös ns. heikomman, todellisuudessa vahvemman sukupuolen elämän tilanteisiin. Sitä osoittavat vierailevilta asiantuntijoilta pyydetyt esitykset aiheista ”Vesisynnytyskö paras” (kätilö Marja-Leena Vesterinen 2002), ”Upseeriksi naisena” (kadetti Titta Lindqvist 1997) ja ”Naispappeus Suomessa”. Esitelmässään vuonna 1985 klubin ulkopuolinen kirkkoherra näki naispappeudessa muutamia käytännön ongelmia: Nainen saattaa hallita miestä viehätysvoimallaan, naisen ääni ei kuulu selvästi eivätkä naiset tule toimeen keskenään. Aivan 100 %:sta hyväksymistä argumentaatio ei saavuttanut. Kaukaisimmat luennoitsijat lienevät professori G.S. Puri Ghanasta ja insinööri Uttan Sood Intiasta. 

Joidenkin vuosien ohjelmiin on sisältynyt huomattavia teemakokonaisuuksia. Keväällä 1971 pohdittiin useassa yhteydessä kotiseutua ja sen kehitysnäkymiä sekä retkeiltiin Etelä-Vantaan suunnalla. Rotaryvuoden 1999–2000 aikana tuli kuluneeksi 60 vuotta talvisodan alkamisesta ja päättymisestä. Aihepiiriin liittyen itsenäisyyspäivää vietettiin juhlakokouksena ja tutkijat Sampo Ahto ja Matti Lukkari valottivat vuoden aikana talvisodan yleispoliittista taustaa ja voimasuhteita sekä asekätkennän syitä ja seurauksia. Vuoteen sijoittuneet millenium-juhlallisuudet suuntasivat katseet voimakkaasti tulevaisuuteen. Sitä tarkastelivat mm. Pekka Visuri, Pekka Tarjanne ja Antti Potila esitelmissään turvallisuuspolitiikan tulevaisuuden näkymistä sekä tietoliikenteen ja lentoliikenteen tulevaisuudesta. 

Viikkokokouksista noin 150 on toteutunut työpaikka-, yritys- tai vastaavana vierailuna. Kohteiden kirjo on ollut huomattava, samoin koettujen elämysten määrä. Suurimman suosion, ainakin läsnäololla mitattuna, ovat saaneet muutamat vierailut Oy Alkoholiliike Ab:n Salmisaaren tuotantolaitoksille (1965) sekä viini-, konjakki- ja viskitietouden kartuttamisen nimissä Alkon näyttelyhuoneistoon Lönnrotinkadulla (1966, 1968) tai pääkonttoriin Tikkurilassa (2003). Oman jännityksensä ovat tarjonneet Finnairin ilmailuopisto simulaattorissa tehtyine koelentoineen (1984, 1996) ja Helsinki-Vantaan lennonjohto harjoitustehtävineen (1995). Kohteiden joukosta löytyvät edelleen Vapaamuurari-museo (1994), Helsingin ilmatorjuntarykmentti (1999), Marskin maja Lopella (2001), Tieliikelaitoksen kelikeskus (2002), Kampin rakennustyömaa (2004) ja lukuisat muut mielenkiintoiset ja elämykselliset paikat. Mitä mahtoikaan kätkeytyä ohjelmakomitean puheenjohtajan ja viehättävän oppaan hetkelliseen katoamiseen tutustumismatkalla Suomenlinnaan (1964), kun osallistujille jäivät elävästi mieleen kaunis kesäpäivä, sirot nilkat, kahdenkeskinen supattelu ja kesätuulessa liehuvat helmat.  

Avec-tilaisuuksia on parhaimmillaan ollut jopa kahdeksan vuodessa. Säännöllisesti toistuneiden joulujuhlan ja kesäkuisen puutarhajuhlan lisäksi ohjelmaan on useimpina vuosina sisältynyt vähintään yksi teatterissa, oopperassa tai konsertissa käynti. 1980-luvun alkupuolelle asti tavanomaisia olivat myös vauhdikkaat loppukesän rapujuhlat. Varsinaista ohjelmaa niihin ei sisältynyt, koska ravut jo sinänsä antoivat aina luotettavan, kantavan ja kaikkia tyydyttävän sisällön illalle. Tilaisuuksissa viihdyttiin ja parhaimmillaan saattoi käydä niinkin, tietysti  paikasta riippuen, että viimeiset poistuivat vasta aamuisen uinnin ja kahvinjuonnin jälkeen. 

Klubi saattoi suunnata kulkunsa muutenkin vetten äärille. Erään tällaisen kesäretken yhteydessä kuvaan astui veneiden soutajana ja juoksupoikana hahmo nimeltä Kalle. Syvälliset tutkimukset ovat paljastaneet, että nimimerkin taakse kätkeytyi nykyjäsenistömme nuorimpiin kuuluva veli, joka osallistui klubin toimintaan jo kesällä 1968. Vain charter-jäsenemme Sulo Kosunen ja Martti Salomaa ovat saaneet nimensä klubin aikakirjoihin toisen polven rotaryveljeämme Kim Zilliacusta varhemmin. Samana vuonna mukaan tulleet Bengt Westerling ja Pertti Viitanenkin otettiin klubin jäseniksi vasta kyseisen kesäretken jälkeen. Tässä yhteydessä on todettava, että klubin joulu- ja rapujuhlien sekä kesäretkien viettopaikkana Lars Zilliacuksen, klubin pitkäaikaisen jäsenen, presidentin ja piirigoverorin, omistama Lintuvilla-huvila tuli klubin jäsenille vuosien varrella hyvin tutuksi. 

Ensimmäisen piirigovernorin klubiin tekemän vuosittaisen virallisen vierailun yhteydessä syksyllä 1964 oli todettu, että komiteatyöskentely ei ollut vielä päässyt kunnolla alkuun ja että niihin nimetyt jäsenet eivät kaikki edes tietäneet, mitä heidän edustamansa komitean toimintapiiriin kuului. Governor oli korostanut painokkaasti, että nimenomaan komiteat ja niihin määrättyjen yksityisten jäsenien oma-aloitteisuus, yhteistyöskentely ja aktiviteetti yhdessä muodostivat sen henkisen pääoman, jolle klubi voi tulevaisuuttaan rakentaa. Tämän evästyksen myötä takkaillat muodostuivat klubin alkuvuosina varsin tavanomaisiksi ja suosituiksi komiteatyöskentelyn ja rotarytietouteen perehtymisen, mutta myös keskinäisen tutustumisen tilaisuuksiksi. Niihin usein liittynyt saunominen vapautti viimeistään pintaa syvemmälti sinuiksi. Illat koettiin antoisina ja ajattelemisen aihetta antavina, jopa siinä määrin, että Erkki Reittiläkin oli kerran (1987) niin hiljainen, ettei sihteeri ollut huomata häntä. Veli Erkki pyysi tapahtumasta kirjallisen todistuksen. Myöhemmin takkaillat ovat valitettavasti jääneet harvinaisemmiksi, eivät kuitenkaan olemattomiksi. Olihan viimeinen, uusien jäsenten perehdyttämiseen suuntautunut, vasta noin kuukausi sitten. 

Klubin ulospäin suuntautuvasta toiminnasta vat vuosien varrella huolehtineet sen ammattipalvelun, yhteiskuntapalvelun ja kansainvälisen palvelun väylät. Ammattipalvelun keskeinen konkreettinen toimintamuoto on ollut koulujen ammatinvalinnanohjauksen tukeminen. Yhteistyö koulujen kanssa alkoi keväällä 1968, jolloin klubi järjesti Korson yhteiskoulussa eri ammattialoja esittelevän tilaisuuden lukiolaisille ja heidän vanhemmilleen. Seuraavina vuosina toiminta laajeni ja uusiksi yhteistyökouluiksi tulivat mm. Tikkurilan ja Vantaan yhteiskoulut, sittemmin Tikkurilan ja Vantaanjoen lukiot. Yhteistilaisuuksien tilalle tulivat myöhemmin jäsenten asiantuntijavierailut ja esitykset ammatinvalinnanohjauksen oppitunneilla, opiskelijoiden pienryhmissä tekemät yritysvierailut ja kesätyöpaikkojen järjestäminen heille. Vuonna 1988 käynnistyi klubin aloitteesta yhteistyöprojekti Tikkurilan lukion kanssa koulun julkishallinnollisten ja kaupallisten kurssien sekä myöhemmin yrittäjyyttä tukevien kurssien toteuttamisessa. Keskeistä projektissa oli klubin jäsenten yhteiskunnan ja elinkeinoelämän asiantuntemuksen hyväksikäyttö opetussuunnitelmien laatimisessa ja niiden liittämisessä paikkakunnan elinkeinoelämään ja perinteisiin. Opiskelijoiden motivaatiota kurssien opiskelussa klubi on tukenut vuosittain jaettavilla stipendeillä.  

Yhteiskuntapalvelun tavoitteeseen, yhteiskunnan ja ihmisten elämän laadun parantamiseen, Vantaan Rotaryklubi on pyrkinyt vuosien varrella lukuisilla projekteilla ja avustustoiminnoilla. Kohteita ovat olleet mm. kuntoutusvälineitten hankkiminen kehitysvammaisille, Vantaan seudun liikenneturvallisuuden kehittäminen, Kaunialan sotavammasairaalan avustaminen ja nuorten johtamiskoulutuksen eli ns. RYLA-koulutuksen tukeminen. Pitkäkestoisin yhteiskuntapalvelun projekti on ollut toiminta huumeiden käytön ennaltaehkäisemiseksi. Kysymystä pohdittiin jo 1970-luvun alkuvuosina, joskin merkittäviin toimenpiteisiin edettiin vasta 1990-luvulla. ”Nuoriso ja huumeet Vantaalla” –projekti kohdistettiin ympäristön kouluihin. Niiden käyttöön hankittiin materiaalia sekä järjestettiin asiantuntijoita vanhemmille suunnattuihin valistustilaisuuksiin sekä peruskoululaisten huumeinfotapahtumiin. Vuonna 2001 huumevalistus laajeni vantaalaisten rotaryklubien yhteistyöprojektiksi. 

Jo 1960-luvun lopulla muodostui perinteeksi muistaa Sotainvalidien Veljesliiton Tikkurilan paikallisosastoa tai Vantaan sotaveteraaneja joululahjashekillä. Varat lahjoituksiin saatiin aluksi joulujuhlien ohjelmaan liitetyistä huutokaupoista ja arpajaisista, sittemmin viikkokokousten lipaskeräyksistä. 1990-luvun puolivälissä tukemisen painopiste siirtyi nuorisotyön suuntaan. Lahjashekin saajia ovat olleet mm. Tikkurilan Walkers-kahvila. Vantaalla toimintansa aloittanut nuorten turvatalo, Ankkapartio ja partiolaiset. Helmikuussa 2003 klubin jäsenet osallistuivat valtakunnalliseen Yhteisvastuu-keräykseen haastamalla yrityksiä mukaan sekä jalkautumalla listakeräykseen ovelta ovelle. Hyvin organisoidun toiminnan ansiosta Vantaan Rotaryklubin keräystulos kattoi n. 17 % koko keräyksen tuotosta Vantaalla. Alkavalla viikolla klubi tempaisee jälleen osallistumalla keräyksen toimeenpanoon.  

Vantaan Rotaryklubi on ollut aktiivinen myös kansainvälisessä yhteiskuntapalvelussa, jossa keskitytään kohdemaiden koulu-, terveys- ja sosiaaliolojen kehittämiseen. Klubin aktiviteetteja ovat viimeisten kymmenen vuoden sisällä olleet ATK-laitteiden ja seinäkarttojen toimittaminen Viron kouluille sekä osallistuminen 1980-luvun lopulla rotarypiirin silmälasikeräykseen Meksikon vähävaraisille. Tässä keräyksessä klubi sijoittui piirin klubien saavuttamissa tuloksissa aivan kärkisijoille. Viimeisin ulkomaille suuntautunut projekti on viime vuonna tapahtunut liittyminen Nepalissa alkavaan kolmivuotiseen projektiin, jonka tavoitteena on parantaa nepalilaisten lasten ja nuorten, erityisesti tyttöjen, mahdollisuuksia suojella seksuaaliterveyttään.  

Kansainvälisen palvelun painopiste on kuitenkin ollut ja on yhä edelleen kansainvälisessä nuorisovaihdossa ja Rotarysäätiön toiminnassa. Ensimmäisen vuosivaihto-opiskelijan klubi lähetti vuonna 1969 Chigagoon. Yhteensä Yhdysvaltoihin, Australiaan, Kanadaan, Brasiliaan ja Meksikoon lähetettyjen vaihto-opiskelijoiden määrä on 14. Vastaanotettuja opiskelijoita on tähän mennessä ollut 12, useimmat Yhdysvalloista. Kesä- ja leirivaihtoon eri puolille Eurooppaa klubi on vuodesta 1967 alkaen lähettänyt yhteensä noin 30 nuorta. Vastavuoroisesti se yhdessä Tikkurilan Rotaryklubin kanssa järjesti kesällä 1999 kansainvälisen viestintäleirin Kuorevedellä. Vantaan Rotaryklubin suosittelemana kolme loppututkinnon suorittanutta nuorta on saanut Rotarysäätiön stipendin hammaslääketieteen jatko-opintoja varten Kanadassa (1975–1977) ja EU-lainsäädännön jatko-opintoja varten Belgiassa (1994–1095).  

Kansainvälinen  Rotarysäätiö (Rotary Foundation), joka tukee konkreettisia yleishyödyllisiä ja humanitaarisia projekteja, käynnisti vuonna 1986 koko rotarymaailmaa koskevan PolioPlus-keräyksen. Sen tavoitteena oli polion hävittäminen maailmasta vuoteen 2005 mennessä rokottamalla n. 500 miljoonaa lasta kehitysmaissa yhteistyössä WHO:n kanssa. Vuoden 1988 lopulle tultaessa Vantaan Rotaryklubi oli saavuttanut yhden parhaimmista tuloksista koko maassa (790 mk tai euroina 133 euroa/jäsen). Viimeisin klubin PolioPlus –keräys tapahtui runsaat kaksi vuotta sitten. Yksi tapa tukea keräystä on ollut Rotarysäätiölle tehty määräsuuruinen lahjoitus, jolla klubi on hankkinut ansioituneelle jäsenelleen rotaryliikkeen perustajan nimeä kantavan Paul Harris Fellow –arvon ja tunnukset. Vantaan Rotaryklubiin PHF-arvo on tähän mennessä lunastettu yhteensä 23 jäsenelle. Rotaryliikkeen maailmanlaajuinen kampanja on osaltaan auttanut polion hävittämiseen lähes olemattomiin. 

Kansainvälisen palvelun piiriin kuuluu edelleen ns. GSE-toiminta (Group Study Exchange) eli rotarypiirien välinen opintoryhmien vaihto. Tässä vaihdossa klubi on hoitanut isännyyttä ulkomaalaisille ryhmille kolmasti eli vuosina 1967, 1974 ja 1992. Vuonna 1976 klubin jäsen Lars Zilliacus toimi oman piirin Kanadaan lähettämän GSE-ryhmän johtajana. Vuonna 1995 klubi sai oman ehdokkaansa Yhdysvalloissa vierailleeseen ryhmään. Vantaan Rotaryklubi osallistui Helsingissä pidetyn Rotaryn nuorisovaihtoasiamiesten maailmankonferenssin ohjelmaan kuuluneen Home Hospitality -illan toteutukseen toimimalla elokuussa 1997 isäntänä kahdellekymmenelle konferenssivieraalle. 

Kansainvälisiä yhteyksiä klubi on hoitanut myös ulkomaille tehdyillä vierailuilla. Ensimmäinen matka tapahtui jo joulukuussa 1965 ruotsalaisen kummiklubin vieraaksi tarkoitukseen vuokratulla DC-3 koneella. Vastavierailun Huddinge Rotaryklubb teki maaliskuun 1969 alussa, jolloin myös Helsingin maalaiskunta ja kunnanjohtaja Lauri Lairala jakoivat osan isännyydestä. 1990-luvulta lähtien kosketuksia ulkomaalaisiin rotareihin on saatu klubin matkoilla Saksaan (Rotary Club Lübeck-Holstentor 1995), Pietariin (1996), Riikaan (2000) ja Moskovaan (2003).  

Hyvät kuulijat. Runsaaseen neljäänkymmeneen vuoteen on mahtunut paljon toimintaa. Mutta vuodet ovat myös jossain määrin muuttaneet klubin olemusta. Jäsenmäärä on kasvanut yli kaksinkertaiseksi ja charter-veljistä ovat mukana enää Sulo Kosunen ja Martti Salomaa. Yhteensä klubissa on ollut 171 jäsentä. Heistä 56 kuuluu nykyiseen jäsenluetteloon. Merkittävin jäsenistöä koskeva ratkaisu tapahtui rotaryvuonna 1999–2000, jolloin ensimmäiset naisjäsenet kutsuttiin mukaan. Ratkaisu oli pitkän kypsyttelyn tulos, keskusteltiinhan siitä jo 1980-luvun lopulla. Olen kuitenkin vakuuttunut, että kukaan veljistä ei kadu päätöstä; siinä määrin sisaret ovat tuoneet uutta ilmettä ja tehokasta naisenergiaa klubin toimintaan. Jäsenten luokitteissa voimakkain kasvu on painottunut kasvatukseen ja koulutukseen. Sitä vastoin perinteisten rakentamiseen ja teollisuuteen liittyneiden luokitteiden suhteellinen osuus on vähentynyt siitäkin huolimatta, että teknisen koulutuksen saaneita on edelleen lähes kolmannes jäsenistä. Merkittävä osa heistä edustaa nyt myös kaupallisia, tietoliikenteen ja koulutuksenkin luokitteita.  

Syventyminen arkistomateriaaliin on luonut väistämättä sen kuvan, että kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana ”meno ja meininki” oli tuntuvasti nykyistä rennompaa. Veljillä oli todella hauskaa takka- ja saunailloissa, rapujuhlissa ja kesäretkillä, miksei myös viikkokokouksissa. Asiaan kuuluneet leikkimieliset kisat laajenivat aikanaan myös intercityklubien välisiksi mittelöiksi läsnäolossa, kulttuuritilaisuuksiin osallistumisessa, kunnon kohentamisessa ja Vantaan Seutu –pyöräilyssä. Toiminnan ”vakavoituminen” selittynee parhaimmin jäsenmäärän kasvulla ja keski-iän tuntuvalla nousulla. Onhan se tänään lähes viisitoista vuotta alkuaikoja korkeampi. Nykyisin yleisilme on ehkä vakaampi ja toiminta suunnitelmallisempaa, mutta se tosiasia ei ole muuttunut, että klubissa viihdytään. Asian puolesta puhuvat lukuisissa yhteyksissä kuullut jäsenten kannanotot, mutta ehkä niitäkin selvemmin läsnäolotilastot. Vuoteen 1977 asti klubi oli tilastoissa jatkuvasti piirin keskitason alapuolella, alkuvuosina aivan heikoimpien joukossa. Vuodesta 1977 lähtien tilanne on ollut sananmukaisesti päinvastainen. Tällä hetkellä olemme parhaimpien joukossa. Silti läsnäolossamme ei 40 vuoden aikana ole tapahtunut mitään olennaisia muutoksia. Pääsääntöinen vaihteluväli 75–85 % on säilynyt samana koko ajan. Me emme ole vaikuttaneet piirin keskitason jatkuvaan alenemiseen. 

Rotaryn 66-vuotispäivänä helmikuussa 1971 veli Pertti Viitanen lausui esitelmässään: ”Kun opimme sisimmässämme tuntemaan, että on olemassa muitakin ihmisiä kuin kaikenkeskeinen MINÄ ITSE ja että on muittenkin pulmia kuin minun, olemme jo puolivälissä Rotaria. Saamme luoduksi toverillisen, veljellisen, rehdin ilmapiirin joukkoomme, ja silloin olemme siirtyneet teoriasta käytäntöön.” Hyvät Sisaret ja Veljet! Rohkenen väittää, että olemme edenneet varsin pitkälle tällä tiellä. Rotaryn tunnuslauseelle ”Service Above Self” löytyy klubistamme runsaasti selvää käytännön vastinetta. Me myös viihdymme keskenämme, meillä on hyvä henki ja ilmapiiri ja meitä yhdistää vahva toveruus. Hallussamme ovat erinomaiset lähtökohdat seuraavalle vuosikymmenellemme.